There's nothing I wouldn't do to hear your voice again

Viime aikoina en ole saanut kirjoitettua tänne yhtään mitään, vaikka olen yrittänytkin jotain rustata. Ajatukset eivät ole vieneet yhtä lausetta pidemmälle.. Syy tähän löytyy siitä, että viikko sitten lauantaina iskä nukkui pois. Mieli on harhaillut sen jälkeen ja on ollut kova työ saada edes normaalit päivärutiinit hoidettua kaiken tämän keskellä. Ja siitä voi päätellä, että mitään erityistä en ole viime aikoina edes tehnyt. Ajattelin nyt kirjoittaa eniten mielessä pyörivästä asiasta, eli isästäni.

Iskä on aina ollut minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä. Ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä tärkeämmäksi isä minulle tuli. Hänelle kerroin oikeastaan ihan kaiken aina koulupäivän tapahtumista mieltä vaivaaviin asioihin. Murheisiin liittyvissä asioissa iskä aina lohdutti tarpeen mukaan tai kehotti unohtamaan, jos mieltä vaivasi jokin turha asia. Koskaan ei ollut sellaista päivää, ettei isällä olisi ollut aikaa kuunnella. Ja yleensäkin isän mielipide oli hyvin tärkeä jokaisessa asiassa. Moneen asiaan tarvitsin isän hyväksynnän, ennen kuin itse pystyin olemaan varma asiasta. Esimerkiksi ylioppilaskuvan valitsemisesta aina jatko-opiskelupaikan valintaan.

Isä osasi myös kannustaa juuri oikealla lailla ja siten, että siitä oli oikeasti hyötyä, Suurimpana esimerkkinä se, kun olin nuorempi ja menestyin yleisurheilun pm-kisoissa, niin isä aina härnäsi, kuinka hän on perheen ainut, jolla on SM-mitali. Joka kerta, kun isä siitä sanoi mielessäni syntyi palo siitä, kuinka halusin vielä näyttää hänelle kuinka minäkin pystyn siihen. Ja kuinka onnessani olinkaan, kun 14 vuotiaana sain sanoa isälle, että hän ei ollut enää ainut SM-mitalin saanut ja vielä pystyin kuittaamaan, kuinka minulla oli kirkkaampi mitali.  Ja juuri siihen isä olikin pyrkinyt, että saisin intoa harjoitella lisää ja lisää, jotta saavuttaisin tavoitteeni.

Muutenkin oli aina tärkeää, että jokaisesta merkittävästä asiasta pääsi itse kertomaan isälle heti ensimmäisenä. Isä oli se ihminen, joka antoi meille käytännön esimerkin siitä, miten unelmista voi tulla totta, vaikka niiden saavuttamiseen olisi miten pitkä matka tahansa. Pitäisi vain olla määrätietoinen ja tehdä töitä unelmiensa eteen ja ennenkaikkea uskoa itseensä, jotta muutkin uskovat sinuun. Ilman isää, en varmasti luottaisi itseeni tämänkään vertaan, eikä minulla olisi puoliakaan siitä itsetunnosta mitä minulla on. Jos joskus tulevaisuudessa saan omia lapsia, niin haluan olla heille juuri sellainen vanhempi, kuin isä meille kaikille kolmelle on ollut.

Vaikka moneen kertaan isälle sanoinkin, kuinka paljon rakastan ja välitän. Niin silti tuntuu, että sanoin sen aivan liian harvoin. Toisen tärkeydestä ei voi koskaan sanoa liian usein, eikä sitä kannata siirtää myöhemmäksi, koska milloinkaan ei tiedä, koska tulee se päivä, kun ei ole enää mahdollista kertoa toiselle, kuinka paljon tästä välittää. Yhtäkään näistä reilusta 19 isän kanssa vietetystä vuodesta en antaisi mistään hinnasta pois.

Ja varmasti sanomattakin selvää on se, että tekisin ihan mitä vain, jos voisin saada isän takaisin tänne meidän luo. Niin moni haave jäi toteutumatta, jotka piti isän kanssa toteuttaa, tai jotka isään liittyivät. Tänne jäi isän jälkeen niin iso tyhjä aukko, että mikään ei sitä onnistu paikkaamaan. Onneksi kuitenkin kaikki muistot jäävät, ja niitä kukaan ei voi viedä pois.

Tässä kappale, mitä on tullut viimeisen viikon aikana kuunneltua useaan kertaan.
Siinä vain on niin kauniit sanat:

Neljä Ruusua - Veri ♥

-Henna-